Kuvassa mun uusi rakkaus, Ataturk eli "turkin isä". Tämä jäbä ilmestyi jokaisessa kadun kulmassa, setelissä ja postimerkissä, päiväunissa, märissä unissa ja valtavassa mausoleumissa. Rakkautta.
Gunilla Ykkönen, eli minä, Asta, on ollut Turkissa kohta kaksi viikkoa ja nyt takaisin Suomessa. Aamulla kun heräsin, olin aivan 100 % varma, että on tiistai. Ei ollut, on maanantai.
Mulla on sydämessä kauniita hetkiä, turhautumista ja hauskoja muistoja. Sain just Siljalta tekstarin, jossa se toivoi, että oltaisiin hiprakassa kävelemässä pitkin Istanbulin pölyisiä katuja.
Trotskin maja. Prinssisaarten nimi tulee siitä, että ennen siellä on asunut sulttaanin miespuolisia sukulaisia ja talot oli todella kauniita ja näyttäviä. Mut prinssejä ei näkynyt. Jos olisi, olisin tuonut Marikalle yhden tuliaiseksi!
Päivänä eräänä lämpinä lähdettiin Prinssisaarille, tunnin matkan päähän Istanbulista laivalla. Vierailtiin paikallisten avustuksella Trotskin (venäläinen poliitikko, jolla oli erimielisyyksiä Stalinin kanssa. Siinä kävi silleen että se Trostki vietti suurimman osan elämästään maanpaossa tai Siperiassa. Lopulta se kuoli Mexikossa, kun Josefin agentti tappoi sen vasaralla, mutta sitä ennen Trotski oli päässy muhinoimaan Frida Kahloa!) taloon, joka oli hieno ja romanttinen ja aika paska. Puutarha riippui romanttisesti rappiolla, ja jos käymälät olisi kauniita, ne näyttäisi just tuolta. Sillä saarella ei myöskään ollut julkisia liikennevälineitä, pelkästään hevoskärryjä.
Meillä oli todella tiivis matkaohjelma. Me oltiin paitsi Istanbulissa, myös Ankarassa ja Izmitissä ja jossain pienemmissä paikoissa, joiden nimiä en osaa kirjoittaa. Epäilen, että koulu kostoksi aikaisemmasta blogikirjoituksistamme laittoi meidät lievään kämähotelliin Ankarassa, Ulus-nimiseen alueeseen. Kävi ilmi, että siellä ei ollut muita kuin huoria, koviksia ja rikollisia ja se oli tunnettu pahamaineisuudestaan.
Eräänä iltana Ankarassa kallisteltiin huolella kuppia ja oikeasti haluttiin mennä katsomaan napatanssia. Meitä viisaampi osa porukasta lähti syömään, mutta me päätettiin ryömii vastapäiseen paikkaan, jossa oli jonkun paikallisen naikkosen kuva vatsa paljaana. Viisaana ja vanhana Kalliolaisena päättelin sen olevan napatanssimesta ja niinpä löysimme itsemme sieltä kaljat kourassa ja pikkupurtavaa käpälissä. Ylistimme turkkilaista ystävällisyyttä ja lavalla laulavaa transua ja Silja sai muutamat rakkaustunnustukset paikallisilta. Pate oli bongannut jostain kaverikseen saudiarabialaisen miljardöörin, joka osoittautuikin varsin hyödylliseksi kamuksi. Se sai eräältä ryhmämme jäseneltä pusun (kielarin, mut en kerro keneltä, saatte arvailla, mutta ei ollut mää! Kerrankin!) ja maksoi suurimman osan meidän juomista. Jossain vaiheessa alkoi toki hieman kuumottaa kun huorat houkutteli meidän poikia ja sotanaaraana en siedä yhtään kilpailua.Myöhemmin saatiin kuulla lopuilta ryhmäläisiltämme, että baari oli sangen epämääräinen ja kuumottava mesta. Kaikilla urhoilla oli aseet ja kaikki muut naiset oli maksullisia. Oltiin ehkä vähän häpeissämme, mutta lopulta todettiin että kaikesta huolimatta meillä oli ollut kiva ilta. Jos loppu on hyvin, niin niin on kaikki muukin!
Lopuksi kuvia, koska ne kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Meillä on myös videomateriaalia, mutta niitä en kehtaa ehkä näyttää. Vielä.
Mä ja mun darranaama ensimmäisenä kokonaisena päivänä Istanbulissa. Poseeraan Aleksin ja taksien kanssa.
Istanbulissa käytiin myös Sinisessä Moskeijassa. Koska me ollaan maassa maan tavalla, pukeuduttiin Inan ja Siljan kanssa huntuihin. Mentiin paikallisista läpi huolella. Suunnittelin myös että olisin jättänyt kulmakarvat nyppimättä, sillä YK:t näytti olevan muodissa.
Reteenä tyttönä kaappasin uniformuiset kaverit kuvaan. Poliiseista ei saanut ottaa kuvia Turkissa, vaan siitä tuli heti sanomista. Ne huomas myös kaikki kepulikonstit. Täytyy tyytyä siihen mitä saa!
Mä ja Ina. Taisi olla Izmitissä sen jälkeen kun oltiin tanssittu koko ryhmän voimin ensiksi turkkilaisia tansseja paikallisen örinän avustuksella ja sitten letkajenkkaa.
Suurinosa meistä ja paikallisia opiskelijoita, jotka oli todella, todella mukavia ja avuliaita ja vei meitä kaikkiin kivoihin paikkoihin. Täytyy kyllä myöntää, että turkkilaisen säätämislisän ottaisin ehkä mielelläni takaisin. Siellä oli aina kauhee touhu ja ähellys päällä, eikä meinannut syntyä lasta eikä paskaa. Mutta pääasia on, että kaikilla oli kivaa!
Viimeinen ilta hotellin terassilla. Mulla ja Inalla on päässä paikalliset hatut ja kädessä glamourkalja Efes. Aleksilla on kukkahattu, koska se oli kruunattu miss Istanbuliksi ja Villellä joku valoilmiö.
Mä ja mun hattu, Villen pullo ja mun nakkisormet Juhan naamalla. En tiedä miksi. En varmaan muista.
Jonakin päivänä tehtiin niin, että herättiin ja mä pelkäsin darraa. Me lähdettiin sitten yövaatteet päällä ja poikien kengät ja takit messissä Inan kanssa etsimään viinikauppaa. Ostettiin halvinta mahdollista viiniä, jossa oli erehtymätön kiljun sivumaku. Om om. Siitä lähti päiväkäytiin ja sitten lähdettiin metsästämään ruokaa. Törmättiin johonkin heeboon, joka oli asunut 19-vuotta Suomessa ja puhui kieltämme kohtalaisen hyvin. Se suositteli meille jotain ihme kalaravintolaan, jotka tuli taksikyydillä hakemaan meidän. Turkkilainen ajokulttuuri on muuten asia sinäänsä. Missään autossa ei oo turvavöitä ja aina ajettaessa on sellainen olo, että söisi pallokalaa. No, ei koskaan päästy siihen ravintolaan. Aleksille tuli pahaolo ja se hyppäs pois jonnekin ruuhkakadulle ja heti sen jälkeen Pate perässä ja lopuksi myös mä, Ina ja Silja. Päädyttiin ostamaan pussikaljaa ja kalahampurilaiset ja sompailemaan pitkin kaunista Istanbulia. Lähetettiin myös pullopostia, jossa oli kirje ja yksi tupakka.
Tää kuva taitaa olla sieltä pelottavasta ravintolasta. Mutta hei, saatiin pähkinöitä, kaljaa ja suolakurkkuja! Om om! Suomalainen tykkää kun kaikki on ilmaista!
Lopuksi tylsä poliittinen osuus, eli se matkan koulupointti. Mä opiskelen historiaa ja maailmassa on harvoja sellaisia paikkoja, johon ihminen on jättänyt jälkensä ja energiaansa aikojen saatossa, niin kuin Istanbuliin. Se on kaunis sekasotku itää ja länttä. Turkki itsessään on jännä paikka. Ataturkin ympärille on levinnyt raivokas, jopa palvova kultti. Tavattiin monenlaisia ihmisiä, erilaisista puolueista ja suuntauksista, jotkut olivat hyvin länsimaalaistuneita. Mutta Ataturkista ei kuullut poikkipuolista sanaa, vaan sen ihmetekoja ylistettiin. Suomalaista kiinnostaa, että sen väitetään lukeneen jopa Kalevala. Vai niin. Ja se nationalismi! Politiikka on aina ollut mulle hyvin yksinkertaista. On olemassa hyviksiä ja pahiksia ja sitten on ehkä vähän jotain vivahteita. Pahikset on pahiksii, koska niille on sattunut pahoja asioita, mutta kaiken voi korjaa. Se ei mene niin. Ihmiset on erilaisia. Suurin kysymys tuntui pyörivän siinä, että onko Turkilla mahdollisuus olla joskus osa EU:ta. Mun mielestä ei, tai sitten on tehtävä valtavasti rakenteellisia uudistuksia. Joillain tuntuu olevan hyvä alku, mutta toisaalta vanhollinen, islamistinen siipi on saanut todella paljon siellä valtaa ja sama puolue AKP, on ollut jo yli kymmenen vuotta vallassa. Toimittajia laitetaan yhä enemmän vankilaan. Ihmisoikeudet on perseestä. Vanhollisuus tuntuu valtavana painostuksena uudismielisten ympärillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti