Eilen perjantaina olimme bussissa tulossa Ikeasta, matkalla Leppävaaraan. Sade oli vihlovaa jäätä ja olimme väsyneitä shoppailtuamme niin rankasti. Isuimme vierekkäin, poski poskea vasten ja huokailimme. Olimme valinneet bussin, joka kiersi kaikki Espoon mutkat ja syrjäkulmat.
Olin pannut merkille omituisen naisen astuessamme bussiin. Hän hengitti kovaa ja ärsyttävästi, ja oli olemukseltaan hieman rähjäinen ja nukkavierupieru.
Kesken ajelun nainen vaihtoi paikkaa taaksemme ja alkoi äheltämään. Lopulta selvisi, että kaiken vaivannäön, ähkimisen ja pusertamisen jälkeen hän oli liuttanut jalkansa penkkimme alle ja pyydystänyt pudottamani purukumin ja lopulta söi sen onnellisena. Kierrätys on mahdollisuuksien luomista.
Slurp.
Leppävaarassa eli Sellossa lyllersimme DNA-kauppaan. Olin nimittäin unohtanut maksaa erään laskun ja puhelimeni oli suljettu siitä syystä. (Seli seli, köyhän kunniaa.) Samalla reissulla tulimme hankkineeksi internetyhteyden.
Harmi vain ettei taloamme löytynyt mistään tietokannasta. Osoitettamme ei virallisesti ole olemassa. Kokeilimme kaikkia hakusanoja, (mm. "Kauniaisten rumin talo") rinnakkaisosoitteita ja niin edespäin, mutta mikään ei auttanut. Emme olleet kartalla.
Marika turhautui ja näin kristallinkirkkaiden kyynelten kimmeltävän hänen silmäkulmissaan. Marikaa ei ole tarkoitettu elämään ilman yhteyttä ulkomaailmaan. (Ja hän koki minun nolanneet hänet, koska pummasin nuuskaa huonohampaiselta myyjältä. Hah! Pitäisi hänen tietää että me nuuskaajat pidämme yhtä. Tosin hänellä oli vain tykkiä, enkä ehtinyt ilmoittaa ettei se haittaa minua, koska tilanne oli kummallisen kiusallinen. Olisin voinut aivan hyvin pyöritellä sen pallon käsin, en minä hänen tykkiään huuleni alle halunnut survoa. Ja pakkohan minun oli sanoa jotain, koska myyjä luuli että tuijottelin hänen kikkeliään. Oikeasti tuijotin sitä taskusta pullottavaa kiekkoa, jonka reunat piirtyivät farkkua vasten. Fakta toki oli että kiekko sijaitsi peniksen vieressä. Kuinkahan monta kertaa, keskimäärin, 22-23-vuotias nainen ajattelee päivässä kikkeleitä? Varmasti sangen usein. Hetkonen. Väittäisin että 6-8 kertaa tunnissa.)
Noh. Langatonta nettiä meillä ei vieläkään ole. Haussa on se komea ja lihaksikas mies, joka vääntää nettimme ja tietokoneemme kuntoon. (Kikkeleistä puheen ollen. Meillä on vessamme ovessa kasarityylisiä, alastomia miehiä. Heillä vasta onkin kummalliset kikkelit! Kasarikikkelit. Yksi on ihan käyrä ja toinen näyttää joltain koiran purulelulta.)
Ei muuten jäänyt yksiin se eilinen.
Lähdimme bussilla Viherlaaksoon, joka oli täynnä rumia, laitapuolen ihmisiä. Meidän henkinen valomme loisti kilpaa fyysisen kauneutemme kanssa. (Kikkelinkaipuumme toimii myös eräänlaisena, rumiluksia houkuttelevana majakkana.)
Sikäli tämä oli ensimmäinen kertamme Viherlaaksossa, jolloin emme olleet sellaisessa kunnossa, ettemme olisi pystyneet puhumaan, tai kävelemään suoraan. Nyt me näimme eteemme.
Istuessamme pöytäämme, kolme miestä ostivat vahingossa liikaa olutta. Koska Mariska juo vain kirkkaita tai siideriä, sain siis kaksi ylimääräistä olutta.
Huomisia tupareita odottelen jännityksen vallassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti